Pieni pullea käsi kädelläni, silitän sitä ja äkkiä koen haikeutta. Haikeus ja kiitollisuus muodostavat sopan jota ajatukseni hiljaa hämmentävät. En tule kokemaan tätä hetkeä enää uudestaan. Esikoiseni vauva-aika on nyt myös ohi, sen ihanuus on koettu, se on muistoissa, painettuna sydämeeni. Kyyneleet vierivät silmäkulmista, tunnen itseni hiukan typeräksi, liian tunteelliseksi.

Hiukan yli vuosi tosiaan on kulunut poikamme syntymästä. Mitä äitiys on tähän mennessä opettanut minulle? Sen, että elämä voi olla kaunista, vaikka se olisi erilaista, kuin mitä olin odottanut. Itseasiassa odottamattomissa hetkissä elämä voi olla vielä kauniimpaa, kuin osasin odottaakaan.