Tunnistatko tunteen, tiedätkö sen sisäisen äänen, joka kuiskaa sisimmässäsi, että nyt kaikki ei ole oikein? Se voisi olla myös vahva tunne siitä, että käsillä on jotakin hyvin oikeaa. Tänään puhun kuitenkin tuosta pienestä hälyttävästä äänestä jonka saatamme kokea. Se voi olla äidin vaistoa, tietämystä siitä, että nyt lapsellani ei ole kaikki hyvin. Se voi olla kokemus jonkun henkilön epärehellisyydestä. Se voi olla tuntemus siitä, että sinua ei ole kohdeltu oikeudenmukaisesti tai jotakuta toista.

Pieni pullea käsi kädelläni, silitän sitä ja äkkiä koen haikeutta. Haikeus ja kiitollisuus muodostavat sopan jota ajatukseni hiljaa hämmentävät. En tule kokemaan tätä hetkeä enää uudestaan. Esikoiseni vauva-aika on nyt myös ohi, sen ihanuus on koettu, se on muistoissa, painettuna sydämeeni. Kyyneleet vierivät silmäkulmista, tunnen itseni hiukan typeräksi, liian tunteelliseksi.

Hiukan yli vuosi tosiaan on kulunut poikamme syntymästä. Mitä äitiys on tähän mennessä opettanut minulle? Sen, että elämä voi olla kaunista, vaikka se olisi erilaista, kuin mitä olin odottanut. Itseasiassa odottamattomissa hetkissä elämä voi olla vielä kauniimpaa, kuin osasin odottaakaan.

Odotamme mieheni kanssa kauan toivottua esikoistamme. Muutama viikko sitten ystäväni järjestivät minulle ihanat Baby Shower -juhlat. Talo oli täynnä ystäviä, rentoa puheensorinaa ja yhteislauluakin. Kaikki oli niin kauniisti laitettu.